Vuodesta 1972 alkanut valtioiden välisen ilmastopoliittisen työn suurimpia aikaansaannoksia lienee valtioille asetetut päästötavoitteet, jotka saatiin asetettua vuonna 1997 Kioton protokollassa. Päästöjen hillinnän tavoitteeksi välillä 2008-2012 asetettiin tällöin vuoden 1990 taso. Koko ilmastotyön huolestuttavaa hitautta (ja ehkä vaikeuttakin) kuvaa hyvin, että tavoitteen asettamiseen meni yli 35 vuotta ja tämä on ollut koko globaalin ilmastotyön merkittävin saavutus. Seuraavaan tavoitteiden asettamisprosessiin tuhrautuikin aikaa seuraavat kymmenen vuotta, kunnes vuonna 2007 EU:n tasolla sovittiin 20 prosentin päästövähenemistä vuoden 1990 tasosta (Suomen suorat kasvihuonekaasupäästöt vuonna 1990 olivat noin 71 miljoonaa tonnia hiilidioksidia, eli noin 14 tonnia henkeä kohden) vuoteen 2020 mennessä. Vuoden 2050 päästötavoitteen sopiminen ei yksinkertaisesti saa venyä yhtä pitkään.
Lyhyen ajan tavoitteet ovat nyt asetettu, joten voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli miettimään mahdollisia keinoja miten tavoite saavutetaan. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, IPCC on neljännessä arviointiraportissa listannut eri sektoreille jo olemassa olevia sekä kehitteillä olevia keinoja., Suomen keinovalikoimaan kuuluvat tietysti ne perinteiset, eli uusiutuvilla luonnonvaroilla tuotettavaan energiaan ja energiatehokkuuteen satsaaminen, autokannan uusiminen "ekologisella" autoverotuksella, yhteiskuntarakenteen tiivistäminen tai kansainvälinen päästökauppa. Kaikki nämä keinot ovat olleet Suomen käytössä, mutta mikä yksittäinen, tunnistettava tapahtuma on vähentänyt päästöjä selvimmin?
1990-luvun alussa meitä ravisteli kunnon lama ja Suomi putosi puusta. Samalla yhteiskunta joutui pahasti myöhästyneen rakennemuutoksen kouriin. Hidas siirtyminen palveluyhteiskuntaan alkoi ja teollinen tuotanto romahti. Tämä tarkoitti samalla sitä, että Suomen hiilidioksidipäästöt olivat saman tien 1990-tason alapuolella. Melkoinen ilmastopoliittinen saavutus ilman tekemättä asialle mitään, Kioton protokollasta sopimiseen oli vielä useampi vuosi aikaa, mutta pohjoinen ilmastonmuutoksen hillinnän edelläkävijä nimeltä Suomi oli päästötavoitteensa saavuttanut tietämättään. Samassa rytäkässä putosi muutama satatuhatta ihmistä lopullisesti työelämän ulkopuolelle, koulutus- ja muita hyvinvointipalveluita ajettiin urakalla alas, läjä pikkufirmoja tapettiin ja Suomen eriarvoistuminen lähti kunnolla käyntiin.
2000-luvun alkupuolella Nokia oli tehnyt lamasta historiaa, IT-kaverit olivat keksineet rahantekokoneen ja edessä oli loputtoman kasvun vuodet. Suomen hiilijalanjälkikin oli vakaassa kasvussa, Ari Vatasen mielestä asiat olivat todella mallillaan. Kunnes IT-kupla poksahti. Kyseessä ei ollut mikään 90-luvun lama, mutta selkeä notkahdus kuitenkin ja kas kummaa, kasvihuonekaasupäästöt tipahtivat jälleen alle 1990-tason. 2000-luvun alkupuolella Suomessakin herättiin, tai tarkemmin EU:ssa, ratkomaan ilmastonmuutosta markkinavetoisesti. Yhtenä markkinavetoisena tekona päätettiin perustaa paljon kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttavalle teollisuudelle päästökauppa. Päästökaupan perimmäinen idea lienee ollut se, että jos yritykset joutuisivat käymään maksamaan hiilidioksidista, se motivoisi vähentämään päästöjä. Päästöoikeudet jaettiin kuitenkin yrityksille ilmaiseksi, joten yritysten piti enää miettiä miten paljon päästökaupalla voi tehdä rahaa. Ja kyllähän sillä voi, Suomessakin Fortumin tulos paisui välillisesti päästökaupasta johtuen. Päästökauppaa on nyt käyty kohta viisi vuotta. Suomen tai muidenkaan valtioiden kasvihuonekaasupäästöihin kaupankäynnillä ei ole juurikaan ollut merkitystä. Osaltaan päästökauppa on kyllä onnistunut luomaan muutaman hyvin toimeentulevan eläkeläisen.
Oli kuitenkin tapahtuma, joka vuonna 2005 pudotti Suomen kasvihuonekaasupäästöt alle 1990-tason. Kesällä 2005 paperialalla tapeltiin palkoista aina siihen pisteeseen saakka, että työnantaja lukitsi työntekijät työpaikan porttien ulkopuolella. Luonnollisesti tuotanto romahti, energiankulutus väheni, kuljetusten tarve laski ja kasvihuonekaasupäästöt tippuivat. Miten voi olla niin että Suomen päästöjen vähentämisen toimenpidevalikoimasta ei ole tähän mennessä löytynyt kuin yksi lääke ja se on taloudellinen taantuma? Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa kasvihuonekaasupäästöt ovat tasaisessa laskussa. Odotammeko pelkästään EU-tason toimenpide-ehdotuksia, vai eikö olisi järkevää miettiä asia nimenomaan Suomen kannalta? Erityisolosuhteet pitkine matkoineen vähillä ihmisillä eivät ole este vaan ongelman ydin, jota ei voi sivuuttaa. Suomen tulee miettiä miten se on osa vähähiilistä maailmaa, haastaa rohkeasti nykyiset mallit ja löytää jotain mikä toimii meillä ja muualla, eikä selitellä saamattomuuttaan rakenteellisilla ongelmilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti